Kurt Cobain oli monella tasolla hieno ihminen. Tänään kerroin teille hänestä ja omasta suhteestani tähän heroiiniriippuvaiseen rockhottikseen. Kuten kaikki toivottavasti tietävät, Cobain oli yksi 1980-luvun tärkeimmistä rockmuusikoista toimien lauluyhye Nirvanan solistina ja suurelta osin myös yhyeen keulakuvana. Kurt Cobainin landseeraamana seurasi myös grungena tunnettu tyylisuuntaus. Kuten tarinaan sopii vallan mainiosti, Cobain ( jos salaliittoteoriat jättää omaan arvoonsa) teki itsemurhan tyylikkäästi heroiinin yliannostuksella jättäen viimeisenä viestinään kuolemattomaksi rockmuusikkojen elämänviisaudeksi "It's better to  burn out than to fade away". Kuten nuorena kuolleista hyvännäköisistä kapinallisista, yhteiskunnan vihollisista ja muista itsevarmoista laitapuolenkulkijoistayleensä , myös Kurt Cobainista on muodostunut ainakin muusiikkipiireissä legenda.

Mikä minut tähän kirjoitukseen siten inspiroi? Ei Nirvanan musiikki, joka ei muutamaa biisipoikkeusta lukuunottamatta iske, ei edes Kurtin lähes jumalalliset kasvonpiirteet ( VOI LUOJA, KATSOKAA NIITÄ SILMIÄ JA SANOKAA ETTETTE MUKA RAKASTU), vaan eräs haastattelu joka löytyi youtuben syövereistä. Klikkailin videoita edestakaisin huvimielellä, kunnes törmäsin tähän kyseiseen. Käsi jähmettyi paikoilleen kun kuulin Kurtin puhuvan rennosti ja vähän väsyneesti, itsevarmasti, mielettömän hyvin, täydellisesti. Ensinnäkin sen ääni kun se puhuu, se on niin sulava, karhea, miehekäs, kapinallinen, sieltä kuitenkin kuuluu se epävarmuus ja inho yhteiskuntaa kohtaan läpi. Asia mitä se puhuu, aamen, lähes joka sanalle. Se että on kauhistunut kun maailmassa tapahtuu niin paljon väärää kaikille, mutta alkaa olla liian väsynyt "to giva a shit about anything". Näin, ja nyt alkaa väsyttää itseä myös. Tälläinen tympee lopetus ekaan tekstiin. Mua väsyttää ja kaipaan seuraa. Öitä.